lauantai 16. elokuuta 2014

Alpeilla

Veti hiljaiseksi, kun siippani totesi, että pitäisi varmaan ostaa sellaiset katkaistavat housut. Mitäh? Ovat kuulemma kätevät siellä vaelluksella, kun niistä saa näppärästi shortsit. Ei ikinä, totesin ja ilmoitin kulkevani mieluummin hikisenä täydessä varustuksessa kuin alentuvani katkohousuihin.
Siitä se sitten eteni, suunnittelu alppimatkalle, josta olemme haaveilleet useamman vuoden. Kyllä, olemme niin keski-ikäisiä jo. Matka suuntautui Söllin kylään Itävaltaan ja riskien hajauttamiseksi päätimme ottaa viipaleen kaupunkilomaa päätteeksi eli pari päivää Salzbourgissa (en kertonut miehelle, mutta toki tiesin siellä olevan hyvät shoppailumahdollisuudet). Lähtöpäivää edeltävänä päivänä kummastelin matkalaukun sisältöä, missä on mekot, korkkarit ja ne paremmat vaatteet, joita yleensä tulee pakattua matkalle mukaan? Laukun sisältö näytti kummalliselta, shortseja, urheilupaitoja, lippis (apua!) ja vaelluskengät. Tässä vaiheessa mieleeni alkoi nousta pieniä epäilyksen siemeniä.


Lento Muncheniin ja sieltä vuokra-autolla Mittenwaldin kautta Sölliin. Mittenwaldissa nautimme järkyttävät wienerschnitzelit, joiden pinnasta haistoi rehellisen ihran tuoksun ja lihaa oli ihan järeä kimpale. Ja sitten sateisessa säässä Itävaltaan. Ja huomio kaikille Itävallan matkailijoille, heinäkuussa sataa tosi usein. Siis tilastojenkin mukaan joka toinen päivä.
Söllin kylä näytti maalaistytönkin silmään epäilyttävän pieneltä. Avasimme auton oven ja vastaan tulvahti aito lehmänpaskan haju. Että tällainen loma. Kaarsimme paikallisen marketin pihaan ja ostimme pullon punaista. Ihan varmuuden vuoksi. Neljän tähden hotellimme ei sekään saanut aaltoja aikaiseksi, kalusteet olivat suoraan 70-luvulta ja alakerran kahvila-konditoria osoittautui pieneksi kakkuvitriiniksi ruokasalin keskellä. Ja minä kun luulin herääväni joka aamu juuri paistetun pullan hajuun. Hotellilta vääntäydyimme sitten kylälle lenkkareissa ja sadetakeissa. Illan istuimme kaatosateessa paikallisen pubin nurkassa. Eikä koko kylässä näkynyt ketään muita. Jännittävää. Luimme epätoivoisena sääennustusta, joka lupasi sadetta koko viikoksi. Mulla ikioma sadeloma on.


Toisena päivänä ei satanut, mistä olimme kovin otettuja. Hyppäsimme hissiin ja aloitimme Hohe Salven valloituksen. Huipulla vietettiin Pyhän Annen päivää. Söimme Apfelstrudelit, jotka olivat ihan järjettömän hyviä. Ympäristössä oli monennäköistä tapahtumaa, kirkonmenot alkamassa pihalla, jodlausta sisätiloissa ja lehmien kevätmeininki rinteessä. Alppeja parhaimmillaan. Apfelstrudelit nautittuamme lähdimme alas jalan.


Vakuutan, että se alasmeno on takuulla yhtä rankkaa kuin ylöspäin kapuaminenkin. Varpaat muusina, reidet hapoilla ja polvea särki. Pääsimme puoleen väliin parin tunnin vyörymisen jälkeen ja loppumatka sujui oikein kätevästi hissillä.

Aurinko paistoi laaksossa mukavasti ja vaihdoimme shortsit päälle ja siirryimme kiertämään lähellä sijaitsevaa vuoristojärveä. Palauttava lenkki, sanoi mies. Tässä kohtaa olisi varmaan pitänyt jo jonkinasteiset hälytyskellot kilkattaa. Järven ympäri on oikeasti pitkä matka ja insinöörinä olisi pitänyt osata laskea reitin pituus ympyrän kehän pituuden kaavalla ja arvioida rehelliset kilometrit sen perusteella. Reippain mielin matkasimme, sillä rinteen jälkeen tasainen maasto tuntui suorastaan huvilta. Ihailimme sinisen ja vihreän sävyjä. Perhoset lentelivät ja matka taittui.


Järven ympärillä kohosivat lumihuippuiset vuoret (Wilderkaiser-vuoristo eikä Kaiserwursti, niinkuin muistin). Matkan varrella nenääni pelmahti vuohenjuuston haju. Ajattelin jo salaattia alppimajan terassilla, mutta syy hajuun löytyikin laitumelta. Siellähän ne kirmaisivat, vuohet. Puuskuttelin jo loppumatkasta ja tuijotin edessäni kulkevia pohkeita. Mies oli näköjään reenannut salaa, ja minä kun olen nähnyt sen koko talven sohvalla vaakatasossa. Voiko kunto säilyä 20 vuotta tekemättä mitään? Ympäri mentiin kunnialla ja illalla nautimme hotellin aurinkoisella terassilla juomat ja kävimme syömässä kylällä. Annosten kokoa ja rasvaisuutta voi kuvata ainoastaan yhdellä sanalla: tuhti. Söin kolmasosan juustoknödeleistä ja vatsani riippui syömisestä polven korkeudella.

Ja huomenna jatkamme matkaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos kommenteistasi, niitä on aina yhtä ihana lukea. Ihan kuin istuisi ystävänsä kanssa auringon lämmittämillä rappusilla ja vaihtaisi ajatuksia!